Joka päivä herään uuteen aamuun. On vaikea herätä, koska ei ole mitään määränpäätä minne mennä. Ei ole määränpäätä mitä tehdä, joka päivä samaa rataa. 

Mietin miksi edes herätä, jos voi vain nukkua, eikä tarvitse tehdä mitään? tai no tarvitsee, mutta monesti jää tekemättä. 

Päivät ja viikot kuluvat kotona, ilman että uskallan mennä ulos. Pelottaako? no ei varmasti! Miksi sitten en vain mene? Siinä vasta kysymys. Olen itse ajatellut samaa asiaa monet viikot, ilma olisi mitä parhain ulkona, mutta ei vain saa aikaiseksi mennä ulos. Ei tarvitsisi kuin vain mennä toi pieni kynnys ulkomaailmaan ja lähteä kävelemään vaikka  viideksi minuutiksi, mutta EI! Kotona olisi ihana nelijalkainen kaverikin, jonka kanssa voisin ulos mennä, mutta jostain syystä en ole saanut aikaiseksi mennä ulos hänen kanssaan vaan puoliso vie häntä ulos, minä sitten kotona hoidan hänen ruokinnan ja muut hoitotoimenpiteet. Niin en tiedä, ehkä minä vain ajattelen liikaa mitä ihmiset minusta ajattelevat, välillä kuulen mitä ne minusta puhuvat, vaikka niin ei oikeesti ole, mutta sairauteni aiheuttaa sen, että kuvittelen. Minun vain pitäisi kääntää kelkka ja alkaa hyväksymään itseni.

Tänään ensimmäistä kertaa puhuin eräälle ihmiselle minun menneisyydestäni ja voisinko sanoa, että oli rankkaa, mutta helpottavaa! Tämän ihmisen tapaamisen jälkeen minua alkoi jälleen ahdistamaan, vai ahdistaako? Mietin paljon mitä sana ahdistus tarkoittaa? onko se sitä että on vain sisäisesti paha olla? ja mistä se johtuu? Tapani purkaa ahdistusta on kuunnella panhuilu musiikkia tai jotain rauhoittavaa, missä on hyvät sanat. Uusimpana tapana olen keksinyt aikuisten värityksen. Monesti ne keinot tepsivät sairauteeni, mutta usein jos tulee nousukiito vaihe, niin ei varmasti tehoa mikään noista, ennemminkin sanoisin, että nuijanukutus. Varsinkin nyt kun tuntuu, että kaikki seinät kaatuu päälle ja elämä on just kaatumassa niskaan, mutta en anna periksi! Mä näen uuden huomisen, joka päivä vaikka kuinka olis vaikeeta!